Ruokapöydän puuttuessa juon aamuteeni ikkunalaudalta ja seuraan samalla kadun liikettä. Olen jo muutamia liikkujia oppinut tunnistamaan: se pitkätukkainen nuori tyttö oransseissa tossuissa, joka juoksee joka aamu bussiin. Suuri nainen pienenpienen koiran kanssa. Ja sitten on se vastapäisen talon koira, joka mittasuhteiltaan ja liikkumiseltaan muistuttaa niin paljon kissaa, että sain hieroa silmiäni toisenkin kerran, että tunnistin otuksen varmasti pieneksi koiraksi.
Kerran pikku kissa-koira sattui tepsuttamaan emäntänsä kanssa kadulla entisen mieheni käydessä. Näytin otuksen hänelle. Hän tajusi heti mitä pidin koirulissa niin huvittavana, ilahtui itsekin havainnosta ja jaksoi hymyillä sille.
Me katselemme vielä maailmaa aika lailla samoin silmin ja ymmärrämme mitä toinen näkemästään ajattelee.
Tässä eräänä aamuna pieni koira oli taas kadulla juuri, kun selailin feseä ja sieltä lävähti silmille pusuttelu-söpöilykuva entisestä miehestäni uuden tyttönsä kanssa. Ja minä katson koiraa kadulla yksin. Voinko enää ikinä jakaa pientä maailmaani samalla tavalla kenenkään kanssa? Kiinnostavatko nämä pienet hassut havaintoni enää ketään? Tunteeko kukaan minua enää koskaan yhtä hyvin kuin entinen mieheni?
Lähetän täältä myötätunnon aallon, toivottavasti se tavoittaa sinut! Tiedän niin, mistä puhut ja tunteesta sen takana. Samankaltaisten fiilisten parissa olen itsekin tänään paininut. Se "mitä jos en koskaan enää..."-tunne vyöryy edelleen silloin tällöin ylitseni. Nyt pääsiäisenä viimeksi. Mutta kaipa ne joskus laimenevat ja lakkaavat olemasta?
VastaaPoistaOi, se pääsi vielä sinuunkin käsiksi. Kiitos aallosta ja ajatuksesta, uskoisin että perille tuli. Hetki oli yllättävä paitsi haikeudessaan myös siinä, miten helposti se ujutti potkunsa vyön alle. Yli siitä toki päästiin kiitos ystävien, mutta tämän ajatuksen kangastus kulki takataskussa muutaman päivän yksinäisen pääsiäisen läpi.
VastaaPoistaEi kai tässä muutakaan voi torjunnaksi tehdä kuin vahvistaa ankkureitaan siihen hyvään, joka omia jalkoja pitää pystyssä ja kantaa vastatuulessa.
Tiedän tunteen, kun toinen tajuaa jo katseesta tai puolesta sanasta, mitä tarkoittan. Ei tarvitse selitellä eikä avata taustoja. Vaikka exän kanssa ei paljoa puhuttu tärkeistä asioista, niin tavallinen arki kuitenkin sujui jouhevasti. Se tuttuuden tunne tulee aina jostain, kun hänen kanssa kohdataan. Ei se sieltä mihinkään häviä vielä pitkään aikaan, jos koskaan. Haikeutta ilmassa täälläkin aika ajoin. Pääsiäisen jatkoa <3
VastaaPoistaSiinä kun pohdiskelin tuota haikeutta ja mikä sen aiheutti, totesin itselleni etten minäkään kaivannut niinkään entistä miestäni; kaipasin sitä turvallisen tuttuuden tunnetta, sitä että joku tuntee minut hyvin ja silti hyväksyy.
Poista