Tyyntyminen

Jokin mukautuminen hylätyn naisen identiteetissä tämäkin kai: kun hetken taas kipuili sitä, ettei vierelle löydy ketään sopivaa, jolle olisin tärkeä, niin kun surun ja pettymyksen antaa virrata läpi, mieli rauhoittuu ja seuraa hyväksyvä tyyneys. Ainakin hetkellisesti. Nyt on hyvä näin. Haluaisin toki edelleen kovasti olla jollekin tärkeä, mutta juuri tällä hetkellä oleellisinta on, että olen sitä itselleni. Vaikka treffimaailmassa törmää kyynisyyteen ja pintaliitoon useammin kuin tällaiselle syntymänaiiville ihmettelijälle on terveellistä, niin viihdyn silti paremmin itseni kanssa, jos en liikaa kovetu itse. Voin ainakin yrittää.

Lähden spontaanisti tunnin varoitusajalla runoiltaan, jos siltä tuntuu. Kokeilen miltä tuntuu suudella puolituntematonta hiekkarannalla auringonlaskun värien keskellä. Sanon kiitos ei kaukaiselle puistokahville, jos oloni on mukava omalla picnic-viltilläni teetermarin äärellä. Yritän olla läsnä ennen kaikkea itselleni, enkä aseta liian vakavia odotuksia tulevan suhteen. Näillä eväillä edes lähes kuukauden mukana olleen päivittäisen viestittelykaverin poistuminen elämästä ei kolauttanut, vaan antoi eväitä jatkaa eteenpäin. Se minulle oikea vahva käsivarsipari on jossain muualla. Joku jolle en ole liian sanavalmis tai sivistynyt, liian rillipää tai lyhyt, liian naiivi, pehmeä tai kova, liian tylsä tai menevä. Joku jolla kipinöi silmien takana, jolla nauru kutittaa suupieltä ja joka osaa katsoa hyväksyvästi silmiin.

Ja samalla kun kaipaan sitä ympärilleni kiertyvää vahvaa syliä, iloitsen omien käsieni voimasta. Jaksan kantaa itse. Koko ajan paremmin kuin vielä hetki sitten. Jospa tämä ohi mennyt suru olikin vain voimistumisen tuomia kasvukipuja.