Vanhan tunteen aave

Olin sopinut tapaamisen entisen mieheni kanssa. Odottelin kahvilassa, hän oli tietysti myöhässä. Miten helposti mieleni lähti (edelleen!) puhisemaan sellaisia ajatuksia kuten "näin vähän se tyyppi minua arvostaa" ja "taas nähdään miten hienosti kaveri osaa ottaa minut ja minun tarpeeni huomioon". Sitä rataa, kierrättäen vanhoja, aiemmilla meriiteillä ansaittuja tunnelmia. Aivan suotta: paikalle päästyään myöhästymistä pyydettiin heti anteeksi, selitys oli hyvä, ja minua kohdeltiin kiltisti. Sitten katsoin hänen surullisiin silmiinsä ja muistin miksi ylipäätään olimme tapaamisen sopineet ja siinähän ne menneiden laiminlyöntien kaikuja kumisseet pihinäni haipuivat sinne minne kuuluivatkin, unohduksiin. Noilla vanhojen ajatusten kaiuilla ei ollut sijaa nykyhetkessä. Päästin niistä irti.

Mutta miten perin helposti ne sieltä pölykerroksen alta löytyivätkään, sitä minä myöhemmin hämmästelin. Puistelin päätäni itselleni. En minä tätä tarvitse enää elämääni, en totisesti. Eikä siihen ole enää mitään syytä.

En vieläkään ole kertonut entiselle miehelleni tästä jo kohta neljä kuukautta jatkuneesta tapailusta. En oikein osaa ottaa sitä luontevasti esiin, koska suhde on niin selvästi vain meidän kahden asia. Sitä päämäärääkään ei ole. Ja jotenkin ehkä pelkään, että jos ryhdyn puhumaan tästä suhteesta lähintä ystäväpiiriä laajemmalle joukolle, sen hauras rakenne jotenkin sortuu.

Askel kerrallaan ajattelen häntä entistä lämpimämmin. Huomaan kaipaavanikin välillä. Teen suunnitelmia jo viikkojenkin päähän, mietin mitä kivaa voisimme yhdessä keksiä syksyyn. Ja yhä enemmän pelkään, että tämä vaivaton, kiltti, omalla tavallaan herkkä ja vähäpuheinen mies kyllästyy ja lähtee hänkin.

Aavetunne tämäkin, tosin tuoreempi. Ja minulle todempi. Mutta kenties aivan yhtä turha, kävi se pelko toteen tai ei. Tosiasioiden kanssa tässä on kuitenkin elettävä, tapahtui mitä tahansa.