Olen tässä käynyt keskustelua siitä, kuinka paljon vaikutan olemassaolollani ja halaavaa vertaistukea tarjoamalla omaa harkinta-aikaansa läpikäyvän ihmisen päätöksiin.
On tämä outo paikka oman historiani tuntien. Mutta asiat eivät ole yksinkertaisia ja reunaehdotkin muuttuvat matkan varrella. Lämpimillä silmillä on taakka kannettavana ja isoja asioita mielen päällä. Hän kysyy tuleeko meistä pari, jos hän sittenkin tämän päätöksen tekee, enkä minä voi antaa sitovaa vastausta. Hänen pitäisi ensin kohdata ne yksinäiset viikot ja itsensä uudelleen löytäminen toden teolla, ennen kuin voisin vilpittömästi sitoutua siihen viereen. Hetki kerrallaan olen siinä kyllä. Pidän kädestä ja muistutan, että hän selviää kyllä, kävi miten kävi. Suloinen, kiltti, avoin ja vilpitön ihminen.
Hän sanoo enkeliksi ja minä mietin hiljaa mielessäni, kuinka kauan kestää, ennen kuin nämä pyytämättä annetut valkoiset siivet muuttuvat mustiksi, koska en voi tarjota juuri nyt sitä selkeää pakoreittiä.
Niin se on, että oman itsensä kanssa on käytävä jonkinlainen vuoropuhelu eron jälkeen. Oli se itsetutkiskelu sitten kuukauden tai muutaman vuoden mittainen, niin olisi hyvä tulevia parisuhteita ajatellen tiedostaa niitä omia käyttäytymismalleja, ettei taas ajaudu samaan vanhaan kuvioon. Toisaalta jotkut käyvät sitä keskustelua itsensä kanssa vielä vanhan liiton ollessa hengissä...punnitessaan eron plussia ja miinuksia. Kyllä itselleni on ollut todella tarpeen tutkia omia heikkouksiani...koitan toden teolla tässä omassa uudessa suhteessani toimia toisin, mutta se on niin vaikeaa ja on niin helppoa ajautua siihen ei toimivaan malliin!
VastaaPoistaNäinhän se totuus kirjaviisaasti menee. Sitten on joskus elämä ja sen omat monimutkaisuudet ja oppikirjaesimerkkien ulkopuolelta tulevat todellisuudet, jotka pitää ottaa vastaan tapaus kerrallaan, siten kuin ne eteen tarjoillaan.
PoistaMutta totta on, että tärkein työstö tehdään itsensä kanssa ja se on usein yksinäistä työtä.
Niin, ei siinä oikeastaan kukaan voi auttaa. Vierellä voi seistä, mutta antaakseen tilaa riittävästi, on pysyttävä kuitenkin sopivasti etäällä. Eikä koskaan voi tietää, mitä ihmiselle lopulta tapahtuu sen prosessin aikana.
PoistaJa sitten se sarkasmi: Pitkillä irrottautumisvaiheilla on myös kääntöpuolensa - onko sitä koskaan enää valmis parisuhteeseen ja jos on, osaako siinä sitten olla! :D
Valmius uuteen kytee ehkä jossain piilossa siihen saakka, että sille tulee oikea hetki astua esiin :)
PoistaElämän monimutkaisuus hämmentää kyllä välillä. Tunteekohan sitä koskaan itseään riittävän kypsäksi kohtaamaan kaikki eteen heitetyt mutkapaikat?
Ja hei siitä ns. laastari/kasvattavasta suhteestakin voi kehkeytyä ihan aito parisuhde...ainakin omalta osaltani näyttää nyt vahvasti siltä, että laastarina pitämäni mies onkin osoittautumassa paljon isommaksi jutuksi kuin oman itsetuntoni paikkaamiseksi :) mutta tässä on varmaan omalta osaltani auttanut se, että asumme etäällä toisistamme ja minulla on ollut aikaa olla omien ajatusteni kanssa ja olen saanut rauhassa työstää eroani (ja edelleen työstäminen jatkuu)...paras oivallukseni on ollut tämä itseni rakastaminen kuinka paljon helpompi on nyt hengittää, kun ymmärsin sen <3 Ihanaa viikonloppua siskot!!
VastaaPoistaSe luku kasvattavista suhteista on tullut luettua useampaan kertaan, jostain syystä.
PoistaOnnea parisuhteen muutosprosessiin. Melko orgaanista ja muuntautuvaa olemistahan tämä usein taitaa olla, kun itse kullakin on kilometrejä ja kulumia takana.