Kipinäkynnys

Olen ennenkin tämän todennut: ensimmäiset treffit ovat enimmäkseen rasittavia. Nykyisin osaan yleensä jo relata niin, ettei ahdista ennen kuin treffisessio on päättymässä: nyt se kysymys tulee taas. Jatkammeko, mitkä fiilikset jäi, oliko tämä nyt tässä?

Yleensä en tiedä. Ihmiset ovat mukavia, heidän kanssaan on yleensä kiva rupatella. Jakaa vaikka nettitreffikokemuksia, ellei muuta yhteistä jutusteltavaa löydy. Mutta jatko? En osaa sanoa. Ellei sitten ole ihan selvää, ettei tästä mitään tule. Sellaisiakin on muutama osunut kohdalle, mutta vähemmistössä ovat. Olen todennut ennenkin, etten ihastu helposti, en ainakaan ensimmäisellä tapaamisella. Silloin keskityn selviytymään vieraan ihmisen tapaamisesta sivistyneesti ja kohteliaasti läpi. Kipinöinti? Ei sellaisesta yleensä tiedä siinä vaiheessa, ei ehkä toisellakaan, myöhemmillä tapaamisilla sitten.

Pääsiäiseen mahtui muutamat ensitreffit ja vaikka kaverit olivat mukavia, sivistyneitä ja kiinnostavia ihmisiä, en osannut esittää riemastunutta, kun jatkoa mietittiin. Toinen seurasi sanattomia viestejäni tarkkaan ja raportoi niistä: vaikutin lopussa levottomalta ja hän tulkitsi sen, ettei minua kiinnostanut, vaikka meillä oli ollut vireä ja kiinnostava keskustelu monistakin aiheista. Ei se levottomuuteni kaverista johtunut: minua ahdisti treffien loppu ja sen päässä odottava kysymys, johon minulla ei ollut selkeää vastausta. En vain saanut sanottua sitä juuri sillä vaikealla hetkellä ennen hyvästejä.

Voi olla, että päästin varsinaisen vonkaleen menemään tällä ahdistuksellani.

Miten se kohteliaan etäisyyden kynnys ylitetään ensitreffien jälkeen ja ihmetellään, tuleeko tästä mitään? Muistelen niitä paria tapausta, joista on jotain jatkoa seurannut: kaikissa eteneminen on ollut kiinni minun aktiivisesta päätöksestäni ottaa kiinni hetkestä ja katsoa, mitä siitä seuraa. Orgaanista? Ensimmäisen laastarin kanssa jokseenkin kyllä, muiden ehkä ei niinkään. Tilanteet ovat olleet enemmän kokeiluja kuin varsinaisesti pakotonta ajautumista jota ei vain voi estää, eivät todellakaan sellaisia kuin elokuvissa, joissa vain tietää, että tässä ollaan matkalla auringonlaskuun yhdessä.

Miten sen tietynlaisen kipinän etsiminen olisi mahdollista, kun meillä aikuisilla ihmisillä on näitä muureja ylitettävänä? Istutaan pienen kahvilapöydän äärellä kupit kädessä, puhellaan mukavia. Mitä seuraavaksi?