Melkein pari kuukautta siihen meni: kissa on nyt vasta palannut sohvalla syliin nukkumaan.
Aikana ennen Suurta Mullistusta se oli siinä aina, oikein juoksi toiselta puolelta huonetta jos huomasi, että nyt Ruokkija istahti sohvalle kaukosäädin kädessään. Jännä pikkuotus: näennäisen sopeutuvainen ympäristön muutoksiin, sillä muutot ja tilapäishoitopaikoissa oleminen yleensä sujuvat mutkattomasti, mutta sitten tämmöisistä pienistä nyansseista huomaa, että kaikki hälärit eivät ehkä olekaan vielä sammuneet tuon karvaisen konservatiivin kallossa.
Arjen vakiintuminen on siis jo niin pitkällä, että kissakin uskoo siihen.
Nyt tuntuu vielä kivemmalta, että minulla täällä tämmöinen kaveri. Unettomina öinäkin se seuraa mukana minne menenkin, vaikka sen ilmeestä selvästi näkee, että vanhuksen mielestä tämmöinen kukkuminen on ihan pöljää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti