Mukava viikonloppu takana. Ajanvietto ystävien kanssa nyt vain on parasta, mitä voi olla.
Samalla pääsin seuraamaan vierestä jo vakioituneen uusperheen dynamiikkaa. Hulinan keskellä luontevaa kanssakäymistä, luottavaisia ja avoimesti vieraaseenkin suhtautuvia ipanoita. Lapsille laajennettu perhekäsitys varamummoineen, -setineen ja -täteineen näytti olevan täysin luontevaa; niitä vastuullisia aikuisia löytyy lähipiiristä biologisten siteiden ulkopuoleltakin.
Ei tässäkään perheuudistuksessa aikoinaan tyylipisteitä jaettu, eikä kaikki mennyt käytösoppaiden mukaan. Niin vain näyttää elämänilo ja positiivisuus voittavan, kun vain antaa sille mahdollisuuden. Tiedän ettei kaikki ole ongelmatonta vieläkään, mutta tukevasti voiton puolella. Ei sitä naurua muuten mahtuisi maailmaan noin paljoa.
Lapsettomana entisestä suhteesta irtautumisen kipuilu on varmasti aivan toisenlaista kuin tilanteessa, jossa toisen kanssa on pakko olla aika paljonkin tekemisissä pilttien takia. Minä voin paremmin säännellä sitä, kuinka paljon olemme tekemisissä. Kunhan käytännön paperityötkin saadaan joskus kansiin, ei meidän tarvitse välttämättä nähdä ollenkaan, jos se tuntuu liian kipeältä sillä hetkellä.
Edellinen keskustelu käytiin ärtyneen tapaamisen jälkeen hyvässä hengessä. Ilmeisesti onnistuin ujuttamaan sinne kuoren alle jonkin ajatuksenpoikasen myös siitä, miltä maailma näytti minun näkökulmastani. Hänelläkin tuntui olevan oikea suunta omassa kehittymisessään. Jäi tunne, että vaikka nyt kumpikin kasvamme vähän eri tahtia ja eri tavoin uuteen elämään ja erillisyyteen, me kuitenkin olemme vielä hyviä ystäviä. Mutta silti minulla on yhä vähemmän tarvetta pitää häntä arjessani mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti