Kulttuuriterapiaa

Sain vihdoin itseni Eerikinkadulle kerjäämään elokuvakerhon klubikorttia. Nyt on yksi simppeli opiskeluajan haave toteutunut. Ei ollut vaikeaa!

Ja mikäs sen sopivampi alku uudelle leffafriikin elämälle kuin Julie Delbyn ja Ethan Hawken tähdittämän Before-sarjan viimeisin osa, Before Midnight. Olin tuon jo turvallisesti nähnyt ihan tuoreena, mutta miltä tuo tuntuisi nyt oman kriisin jälkimainingeissa.

(Voipi olla, että alla olevat haihatelmat ovat vähän spoilaavia)

Melko samoja fiiliksiä leffasta tuli kuin ensimmäiselläkin kierroksella. Siinä missä aikaisempien leffojen kaksi-, kolmekymppisetkin vielä unelmoivat ja puhuvat tulevaisuudensuunnitelmista jotenkin abstraktisti, nelikymppiset tarraavat heti siihen, miten unelma käytännössä toteutettaisiin ja mitä se konkreettisesti tarkoittaisi. Kypsymistä vai kyynistymistä, riippuu kai näkökulmasta, mutta tätä se elämänkokemus teettää: oppii pakosta arvioimaan, mitä unelmat maksavat ja mihin kannattaa satsata todellisia, rajallisia resurssejaan. Näin minä ymmärsin Jessen ja Celinen riidan siitä, miten suuriin mullistuksiin perhe on valmis etäisän syyllisyydentunteiden takia. Sekin kävi selväksi, että tosirakkaus on itse asiassa ihan arkista sitoutumista. Ja päivällispöytäkeskusteluissa ehdittiin lyhyessä ajassa vilkaista useampaa eri parisuhdemallia. Vanhan miehen avioliittoon sisältyi mm. Paljon vapautta ja itsellisyyttä, mutta toisaalta; oliko läsnäoloa?

Sivuttiin myös sitä, miten pitkässä suhteessa muodostuu oma tapa kommunikoida ja olla yhdessä, ymmärtää tai olla ymmärtämättä toista. Jessen tapa kääntää konfliktitilanteet roolileikeiksi saa Celinen ensin kiivastumaan entisestään, mutta kun tullaan keikkumaan niin pitkälle vakavien kysymysten äärelle, että Jessekin luopuu roolista, Celine kuitenkin palaa rooliinsa, ja sitä kautta tuttuun ja turvalliseen parileikkiin. Minusta tuossa hetkessä on yhtä aikaa toivoa ja toivottomuutta: kipupisteitä on revitty, reunalla käyty, muutosta kaivataan, mutta silti palataan itse rakennetun pesän turvaan. Positiivinen viesti oli, että kommunikointiin kykenevällä parilla on toivoa kantaa toisensa yhdessä, mutta toisaalta: kuinka paljon parisuhteeseen kuuluu yhteisellä sopimuksella annos elämänvalheita ja katseen kääntämistä pois kipeistä asioista.