Niiden ensimmäisten yhdessä elettyjen huumavuosien ajattelu on selvästi herkkä paikka. Erityisesti ne ihan ensimmäiset pöllämystyneen umpirakastuneet ja toisistamme hämmästyneet viikot, kuukaudet, vuodet. Kaikki mikä vähänkin muistuttaa minua niistä, saa herkistymään, oli aika sille oikea tai ei.
Muistan sen hetken, kun varovasti vielä sovitteli ihastusta tähän ihmiseen ylleen, ja sitten vain yhtäkkiä humahti: se on tässä, tämän ihmisen rinnalle minä jään. Se varmuus iski salamana, ja liimasi meidät yhteen.
Oli niin ihmeellisen kaunista kaikkien nuoruudentuskaisten haparointien jälkeen aidosti tulla rakastetuksi. Älköön kukaan ikinä tulko selittämään, että suhde perustui alusta saakka valheelle. Ei. Tämän purren pitkä matka matalikolle ja viimein karikkoon ei johtunut rakkauden vähyydestä.
Nyt en voi enää koskaan vanheta kauniisti nuoruudenrakastettuni rinnalla. Jostain syystä se tuntuu juuri tällä hetkellä todella katkeralta. Se toinen ei uskonutkaan meihin yhtä lujasti kuin minä. Minua ei sittenkään rakastettu ehdoitta sellaisena kuin olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti