Yllättävän hankalalta tuntuu ajatella miestä mahdollisessa uudessa suhteessa. Tuolla se nyt kuitenkin somen uutisvirrassa kertoo kepeällä nokkeluudella kaipaavansa uutta parisuhdetta. Siitä kun muutin pois on kulunut reilu kuukausi. (Tietysti katsoin tarkkaan, ketkä olivat vielä tykänneet tästä sukkeluudesta.)
Tiedän, että haku on ollut päällä jo ennen virallisia papereita. Ja kaikenlaista sivusähellystä on ollut varmasti enemmän kuin tiedänkään. Ja ilman muuta oletan, että jonain päivänä jommalla kummalla (eli ainakin miehellä) on uusi suhde esittelyssä. Se on vain hyväksyttävä. Tuo päivä on edessä, ja tuskin vasta sitten, kun voin suhtautua siihen välinpitämättömästi. Elämä jatkuu, vaikka suhteesta toipuminen sujuisi meillä eri tahtia. Onhan toinen jo mielessään työstänyt eriytymistä ja uuden onnen etsimistä jo pitkään. Hänellä on etumatkaa.
Eikä minulla voi olla enää mitään sanottavaa hänen suhdehaaveistaan. Siitä oikeudesta luovuin, kun kädet nostettiin pystyyn ja eropaperi allekirjoitettiin.
Mutta kyllähän tuohon ajatukseen - että toinen jo toivoo uutta parisuhdetta - tuntuu samalla absurdilla tavalla uskomattomalta ja kamalalta kuin erilleen muuttaminen aluksi. Mitä eroaminen ja erillään eläminen oikeasti, oikein konkreettisesti tarkoittaa. Että ero tarkoittaa, että jollain aikataululla uusi suhde on tervetullut ja totta. Hän haluaa jo rakastaa jotakuta muuta.
Tuota pitää ensin pyöritellä mielessään, ennen kuin totun ajatukseen.
Ja osaan suhteuttaa tämän siihen, ettei kulunut montaa päivää siitä, kun hän minulle viimeksi kertoi että on ikävä, ja kaipuu.
Eivät kai nuo kaksi todellisuutta sulje toisiaan pois. Kyllä minä olin ymmärtävinäni, että kaipaus oli enemmän nostalgista ja surua menetetyistä hyvistä asioista (koska olihan niitä hänenkin mielestään olemassa), kuin oikea toive siitä, ettemme olisikaan erossa.
Minut pitäisi ehkä jättää vähäksi aikaa johonkin lempeää pumpuliin hetkeksi, että pääsen kasvattamaan vähän paksumman nahan tämänkin asian suhteen. En ole vielä valmis. Mutta iho ei parkkiinnu ilman hiertymistä, joten kyllä tämäkin on vain opittava kohtaamaan.
Mutta antakaa anteeksi, jos hetken paiskon itsekseni tavaroita täällä mieleni perukoilla.
Olen pahoillani puolestasi. Täällä kohtalotoveri, sillä poikkeuksella, että lapsia on kolme ja eroa on työstetty jo kohta vuosi.
VastaaPoistaEhkä oloasi helpottaa, jos ajattelet, ettei miehesi niinkään pyristele sinusta eroon, vaan ei osaa olla yksin. Tämä lienee tyypillistä miehille, että tilalle hankitaan laastarsuhde. Mutta kuten se Fisherkin toteaa, se on huono idea ja harvoin onnistuu. Omat haavat on parempi nuolla ensin yksin ja ystävien kanssa.
Voimia, vielä se aurinko sieltä pilkahtaa, näin alan itsekin uskoa!
Kiitos kommentista! Ja pahoittelut sinullekin, ei näitä päätöksiä kai koskaan tehdä kevyin perustein, aina siellä on työtä ja surua takana. Aivan varmasti olemme matkalla kohti valoa. Siihen on keväältä tuoksuvana päivänä helpompi uskoa.
VastaaPoista