Sitoutumisesta

Viikolla törmäsin Hesarin sivuilla pariinkin sitoutumista käsittelevään juttuun, jotka olivat juuri sopivan provokatiivisia. Tuli peilattua vähän omaan yhden kappaleen näytteeseen (ei tilastollisesti edustava) pitkästä parisuhteesta ja siihen liittyvää sitoutumista.


Ensin Elina Tanskasen kolumni, "Parisuhteeseen sitoutuminen on hullujen hommaa":

Sitouminen on ehdotonta. Tiedät itse, oletko sitoutunut vai etkö ole. Ehkä-vastaus tarkoittaa sitä, ettet tiedä vielä. Tällä verukkeella itseään on kuitenkin turha huijata vuosikausia. On hyvä, että nykymaailmassa suhteesta lähteminen on helppoa, koska jääminen sen takia, että niin pitää muka tehdä, ei ole sitoutumista. Niin ikään sitoutuminen ei ole itsensä tai toisen sitomista, vaan sitä, että taivaltaa vapaaehtoisesti toisen rinnalla niitä ylä- ja alamäkiä.

Niin. Tuon minäkin tunnistan. Itselleni sitoutuminen on ollut helppoa, ei siinä ole tarvinnut kipuilla yhtään. Minulle on ollut täysin selvää, että suhteessa ollaan ja tuon kanssa minä yritän elämääni jakaa ja taapertaa ylä- ja alamäkiä yhdessä, mutkapaikkoja unohtamatta. Siksi on ollut vaikea ymmärtää ja oikeastaan nähdä sitä, että toinen ei olekaan kokenut sitoutumista samalla tavalla, vaan on arvioi sitä ihan toisin. Sitoutuminen on pakotonta. Ja sehän siinä sattuukin, jos toinen ei enää saa pakotettua itseään jatkamaan rinnalla kapuamista, vaan jatkaa omaan suuntaansa. Toinen ei halua jatkaa kanssani kuten ennen, ja minun kalkkini on hyväksyä se, olisin sitten jäänyt tai lähtenyt.


Kolumnin kommenteissa (en kaikkia ole jaksanut lukea, nuo kommenttiosuudet ovat usein niin kuraa täynnä että elämänlaatu vain paranee kun jättää ne huomiotta) kuvattiin aika lailla tutun oloista kuviota, jossa puolisoiden odotukset vain kerta kaikkiaan menivät ristiin sen suhteen, mitä parisuhteelta odotetaan.


Erilaiset odotukset eivät ole kenenkään syytä, ne vain ovat. Sitten kun jommankumman sitoutumisen ehdot törmäävät tähän ristiriitaan niin, että vankkurit kaatuvat ja raiteet vääntyvät, ei paluuta sinne puolison rinnalle sitoutumiseen enää välttämättä ole. Ja jos toisen sitoutuminen loppuu, tai muuttuu toiselle tunnistamattomaksi tai vaikeasti nieltäväksi, alkaa se toisenkin vapaaehtoinen kapuaminen ja rinnalla raahustamisen mielekkyys horjua. Sitoutuminen, jonka kuvitteli vahvaksi ja notkeaksi, kestäväksi ja taipuisaksi, vankaksi ja sitkeäksi, haihtui pois, hapertui silmien alla ja hävisi tuulen mukana. Niin sitä löytää itsensä pakkaamasta muuttolaatikoita jonnekin, missä voi hengittää ilman petoksen lemua nenässään.


En siltikään toivo, että sitoutuminen olisi minulle tulevaisuudessa yhtään vaikeampaa. Toivottavasti ei. Oma paikkani elämässä oli niin kirkas ja selkeä, kun tiesin kuuluvani tämän ihmisen rinnalle jakamaan elämäni hänen kanssaan. Minulle se oli voimavara, vaikka lopussa jäikin matti käteen ja poljettu sielunrepale maahan. Minun on vaikea uskoa, että kyky rakastaa sitoutuen olisi mitään muuta kuin positiivinen asia.




Lopuksi sitten tiedehömppäkevennys: Etusormen ja nimettömän pituusero viittaa taipumukseen pettää parisuhteessa. No joo, tää on taas näitä helposti otsikoitavia tutkimuksentekeleitä, joista johdetuissa jutuissa menevät heikko korrelaatio ja syy-yhteys iloisesti sekaisin. Minun nimettömäni ovat reilusti etusormia pidemmät, mutta en usko että uutinen saa minut löytämään itsestäni parisuhdeaitojen yli iloisesti loikkivan pettäjän.