Kun loppukesästä kävi selväksi, että siellä tuulettimessa on faeces poikineen ja liitossa totisen tuumingin paikka, toimin kuten yleensä kun jokin askarruttaa mieltä: perehdyn asiaan, hankin kirjallisuutta, luen. Hankin Bruce Fisherin kirjan Jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy. Tarkoitukseni oli lukea se kokonaan pariterapian höysteeksi, mutta kävikin niin, että olen lukenut sitä hitaasti, luku kerrallaan. Hartaammin nyt, kun kriisistä tuli sittenkin ero.
Luin viimeksi vihasta ja sen eri muodoista. Miten ilmaisematon viha on sitä vaarallisinta lajia, ja voi saada tuhoisia muotoja, joita ei saa selätettyä ennen kuin viha tuodaan näkyväksi.
En tunne vihaa itselleni läheiseksi tunteeksi. Yleensä näen helposti asioiden monet näkökulmat, ymmärrän, miksi toinen tekee noin, vaikka se minua loukkaa tai harmittaa, ja siihen se kiukkuni usein tyssää. En vain osaa vihata. Mutta passiivisempaa vetäytymistä, hiljaisuutta tai joskus peräti passiivis-aggressiivista vittuilua olen kyllä harrastanut, tunnustan. Eivät ne ole oikein hedelmällisiä konsteja tuoda omia näkemyksiään esiin parisuhteessa silloin, kun olisi pitänyt pitää puoliaan. Etenkin tuo hiljaisuus on ihan suoraa torjuntaa, näen sen nyt. Hiljaista torjuntaa on vaikea käsitellä, sillä väistyvä ei kohtaa toista reilusti.
Näin oli parisuhteessa. Entä nyt?
Tässä eroon johtaneessa prosessissa minua loukkaa se, että minun hyväntahtoisuuttani, kärsivällisyyttäni, välittämistäni ja rakkauttani on käytetty suorastaan hyväksi. Mies jäi muka yrittämään tosissaan selvittää asioita, vaikka toisaalta on ollut syvällä sisimmässään kaiken aikaa sitä mieltä, ettei tästä oikeasti enää tule mitään ja tehnytkin aktiivista myyräntyötä muiden järjestelyjen suhteen.
Olen loukkaantunut. En näe että noin käyttäytyvän ihmisen kanssa voisin jatkaa jotain parisuhdeviritelmää, kun on nähty ettei siitä pimeästä puolesta haluta tai kyetä luopumaan. Mitään rehellistä, avoimuuteen perustuvaa, toista kunnioittavaa parisuhdetta ei ole, on vain fasadi, osatotuus, joka näytettiin minulle. Hän on elänyt sen kanssa jo niin kauan, ettei osaa kyseenalaistaa menettelynsä oikeellisuutta ollenkaan, vaan näkee asiat vain omalta kannaltaan. Minä olen sitten se tiukkis, joka halusi rajoittaa hänen elämäänsä eikä hyväksy hänen "uudesti löytämäänsä minuutta".
Mies ei millään kyennyt vastaanottamaan viestiä, että vaikka hän törppöilee, tykkään hänestä ja haluan meille hyvää. Että hänessä voisi itsessään olla jotain rakastettavaa, vaikka oli tehnyt kusipäisiä juttuja. Että oikeasti halusin oppia rakentavalla tavalla käsittelemään esiin nostettuja ristiriitoja. Hän koki avoimet ovet niin, että osoitan heikkoutta, ja minun ylitseni voi siis kävellä. Ja käveli. En voi käsittää sellaista kaksinaamaista ja epäkunnioittavaa käytöstä ihmistä kohtaan, jota väittää rakastavansa.
En vain vieläkään osaa ilmaista vihaani, tai loukkaantumistani kovin hyvin. Siis huutaa ja riidellä, antaa haukkumasanojen raikua, ylipäätään painokkaasti antaa tunteiden näkyä siinä mitä sanon. Olen ilmaissut mielipiteeni homman hoitamisesta mielestäni järkevästi ja tyynesti, ja lopulta lähtemällä osoittanut, etten sentään kaikenlaista puuhastelua niele. En ole liitossa, jossa tehdään noin. Mutta että vihaisin? En vain osaa.
Pitäisikö opetella? Olen vasta hiljan alkanut nimitellä miestä välillä päässäni paskiaiseksi joidenkin touhujen takia. Mutta samalla näen, miten eksynyt ja rikki tuo kaveri on. Miten pieni sisältä. Minä jos kuka tunnen hänen taustansa ja mielestäni ymmärrän, miksi hän toimii kuten toimii. Mutta ei ole minun asiani hoitaa ja huolehtia. Ei enää. Annan olla.
Eli jälleen vetäydyn hiljaisuuteen. Kannattaisikohan muitakin keinoja ilmaista pettymystään sittenkin oikein opetella?
Luin uudestaan näitä sun kirjoituksia ja täytyy sanoa, että tämä on kuin meidän parisuhteesta olisi kirjoitettu. Niin samat fiilikset ja itse myös koen vihan ilmaisun vaikeaksi asiaksi. Olisi todellakin pitänyt pitää puolensa jo aikoja sitten...ja samalla tavalla näen myös miten mieheni on hukassa itsensä kanssa...keski-iän kriisi taitaa hänellä olla meneillään, mutta en minä voi sitä parantaa enkä jäädä odottamaan josko hänen mielensä muuttuisi.
VastaaPoistaOnpas aika kulunut nopeasti! En muistanutkaan tällaista kirjoitusta. Olet oikeassa: toisen tunteista ja teoista ei ole vastuussa, omastaan vain.
VastaaPoistaTuo näköalapaikalla istuminen samalla, kun yrittää parsia parisuhdettaan kasaan oli tosi kimurantti paikka: näkee toisen kriiseilyn, ymmärtää sen vaikka hän kohdistaakin kapinansa minuun. Tajuaa, että jos antaa tilaa kasvaa ja ajan kulua, tuo menee varmaankin ohi ja päästäisiin eteenpäin. Mutta mitä kaikkea shaibaa on valmis itse kestämään ennen kuin tilanne paranee? Yläpuolelta toisen kamppailun seuraaminen ei ole kovin tasa-arvoinen tapa käsitellä kompastuskiviä. Mutta samalla pitäisi pitkässä suhteessa sietää eri tahtiin meneviä muutoksia. Pitkittääkö kriiseilyä se, että olen siinä saatavilla ja oman kriisinsä voi kätevästi projisoida ja ulkoistaa minuun? Jos olisin osannut vihan kautta puolustaa itseäni, niin ehkä tilanne olisi toinen.
Entisellä miehellä oli tapana kiukutella aina, kun nälkä yllätti kesken puurtamisen eikä hän itse siinä kesken touhun tunnistanut mistä puristaa. Nykyään hän ei kuulema kiukuttele nälän yllättäessä, koska vierellä ei ole ketään jolle tiuskia. Onko ero siis parantanut hänen mielialavaihtelunsa, vai onko kyse siitä, että minä mahdollistin omalla käytökselläni tuon kiukuttelun?