Tuntuu omituiselta, etten aina tiedä hänen kuulumisistaan. Miten päivä on mennyt töissä tai harrastuksissa, mitä juttuja pyörii päällimmäisenä kaveripiirissä, kuinka aamulenkki töihin sujui. Ei soita kaupasta ja kysy mitä täältä pitäisi viedä kotiin, kelpaisiko tämmöinen ajatus ruoasta. Ihan sitä tavallista, pientä, mitätöntä täytettä kahden ihmisen välillä, joka jää suurten käänteiden alle.
Kotona odottava kissa ei kysele kuulumisia. Kertoo kyllä asioita, minä hälle vastailen, mutta oletan, että kommunikaatiomme yhdessä ymmärretyn sisällön hienostuneisuus ei yllä avattua ruokapakettia pidemmälle. Kehräyksen ja silityksen vaihtokauppa toimii sekin, mutta arkeen puhjennutta tyhjyyttä ei sekään söpö poloinen paikkaa.
On ikävä sitä arjen kumppanuutta, joka toimi. On ikävä sitä tunnetta, että elän toisen rinnalla. Tietysti on ikävä myös kaveria, jonka kylkeen kääriytyä illalla ennen nukahtamista. Että joku silittää ja halaa.
Hyvän arjen hinta vain oli liian raskas. Sitä en halua enää maksaa, ja siksi on opeteltava tämä uusi yksinäisyys ja kestettävä se hämmennys, että läheisestä ihmisestä kehkeytyy ehkä hyvä ystävä. Jolle olen välillä kohtuuttoman vihainen. Mutta jolle on kuitenkin kiva välillä soittaa ja ihan vain höpöttää niitä pieniä kuulumisiaan, joita ei tule kenellekään muulle jakaneeksi.
Arjen takia ero tuntuu välillä epätodelliselta. Että miten ihmeessä tässä nyt näin kävi. Onko tässä yhteisessä yksinäisyydessä oikeasti mitään järkeä.
Ja sitten muistaa miksi. Eikä epäile enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti