Jos puhun kodista, en oikein itsekään tiedä mitä sillä tarkoitan. Sitä entistä taloa, tätä nykyistä vuokraluukkua, jotain ajatuksissa siintävää tulevaa pesää. Puhun tietoisesti entisistä ja nykyisistä majapaikoistani osoitteina tai paikkakuntina. En tiedä, koska minusta seuraavan kerran tuntuu siltä, että minulla on koti.
Tämä vuokraluukku on kaiketi ihan tarkoituksenmukainen, ja sieväksikin sitä on kehuttu. En tiedä, tämä kaikki valju valkeus ja kaapistojen kulahtaneisuus ja raivostuttava epäkäytännöllisyys nyppii. Alkuun tunsin eläväni siellä jatkettua hotellielämää, mutta nyt kun pöytien pinnoilla näkyy jo hiukan kertynyttä pölyäkin eikä kerrossiivoojia ole näkynyt, joudun luopumaan hotellimajoituksen illuusiosta ja antamaan periksi huushollausvastuulle.
Postini kolahtaa asunnon lattialle. Teekannuni on tässä kaksiossa. Kissani torkkuu tämän majapaikan lepotuolissa. Hallitsen kaukosäätimiä tämän kämpän sohvalla. Minä asun täällä.
Kai tämän on pakko olla koti. Vähän kalsea sellainen, mutta koti kumminkin. Ei sellainen kuin haluan, mutta kuitenkin paikka, jonka oven saan laittaa kiinni ja sulkea ulkomaailman pois. Olla tuulta ja pakkasta paossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti