Äkkiä ne vain ovat siinä, kyyneleet, ja ahdistus, ja tilanteesta riippuen ne pitää joko tukahduttaa tai antaa tulla. Koko vollotuksen voimalla.
En ole aikuisiällä oikein osannut itkeä, hyvin harvoin vain ja taatusti aina yksin. Nyt olen saanut tottua siivoamaan kyynelehtien, syömään itkunsuolaista ruokaa, volisemaan työpaikan vessassa ja nielemään nyyhkytyksiä työpöytäni ääressä samalla, kun pomo puhelee työasioita sermin takana. Ulisemaan kun pakkaamme tavaroitani tai käymme vielä kertaalleen läpi sitä, miksi tässä nyt ollaan.
Ne tulevat kesken patikointia bussille, kesken tiskin, hiljaa sängyllä maaten hetkenä ennen nukahtamista.
Suru siitä, miten tähän päädyttiin. Ettei kaikki se rakkaus, koko se mahdoton, tuhlaileva määrä rakkautta joka tähän suhteeseen kuului, riittänytkään mihinkään, kun olisi pitänyt kasvaa yhdessä. Tajuan, enkä kuitenkaan ymmärrä.
Suren. Olen välillä vihainen, pettynyt, helpottunutkin, mutta ennen kaikkea minä suren kaikkea sitä mikä oli. Ja kaikkea mitä ei ehtinyt olla. Sitä, etten saanutkaan vanheta ja rypistyä rauhassa tuon tutun vieressä, vaan siitä piti lähteä pois. Kasvattamaan keski-ikäisen naisen kantavia jalkoja yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti