Eilen podin matapainetta viime viikkojen edestä. Jotenkin alkoi kaikki ne isot ja pienet soranpalaset, joita kantapään alle on ajautunut puolison kuormasta, hiertää yhä enemmän ja ahdistuin siitä, millaisena idioottina minua on pidetty. Olen uskonut, että pohjimmiltaan puoliso kuitenkin haluaa ajatella minun parastani. Haluaa, vaikka ei kykene. Ja tässä olen joutunut pettymään. Jatkettu petos tuntuu pahimmalta. Ja se tietoinen selän takana toimiminen saa minut tuntemaan itseni todella typeräksi; en ollut sen arvoinen, että minua olisi kohdeltu tasaveroisena kumppanina, arvostettu edes sen verran, että minut olisi uskallettu kohdata rehdisti.
Tämä saa minkut tuntemaan itseni todella mitättömäksi. Ja kyllä minä siitä olen vihainen. Siitäkin.
Tänään tapasimme käytännön asioita hoitaaksemme. Tuli tunne, ettei kumpikaan ajatellut enää edes puolihuolimattomasti, että eromme on leikkiä ja tästä vielä palaisimme saman katon alle. Meitä molempia ärsytti, kumpikaan ei ollut parhaimmillaan. Ja näköjään minä olen edelleen mitä mainioin kanava kaikenlaisen ärtymyksen projisointiin.
Ei, kyllä tämä ero on totta ja tarpeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti