Jotenkin rauhallisen tavanomainen viikonloppu takana. No, mitään viikonloppurutiinia en nyt ole vielä tässä uudessa elämässä ehtinyt itselleni kehittää, kuukausi vasta takana, mutta jotenkin kiva ja rauhoittava olo tästä jäi, vaikkei minulla mitään varsinaista ohjelmaa tai sosiaalisia tilaisuuksiakaan ollut. Ihan olin itseni kanssa, kissaa rapsutellen. (Nytkin se köllöttää minun ja näppiksen välissä käsieni päällä ja viestittää, että näpyttelyn voisi hänen puolestaan lopettaa.) Kävin lenkillä, vähän kaupassa (hankintoja uutta kotia varten vol. 56: suolamylly), laittelin kämpässä pikkuasioita paikalleen. Jätin sunnuntai-illan joogankin väliin, kun tuntui rauhaisammalta laitella omaa nurkkaa järjestykseen. Olo on yllättävän seesteinen.
Yhteydenpito miehen kanssa harvenee. En oikein tiedä mitä ajatella siitä. Toisaalta omaa elämää on helpompi rakentaa, kun tuota yhteyttä ei pidä yllä niin tiiviisti. Mutta en minä halua, että hän minua vallan unohtaakaan uusien rientojensa keskellä. Yhdessä olemisemme on vielä niin luontevaa, vanhasta muistista kai, että tätä erillisyyttä on ehkä syytä ihan opetellakin. Hakea kunnolla sitä omaa ydintään. Irti päästäminen on yllättävän vaikean tuntuista, vaikka on ihan selvää, ettei meistä enää ole pariskunnaksi.
Tajusin senkin, että olen elänyt puolet elämästäni tuon miehen kanssa. Puolet. Ei ole ihme, että tuntuu oudolta, ettei hän enää ole elämässäni läsnä. Hän on täyttänyt aikuisiän elinpiirini aina. Siltä tuntuu.
Muistan viime kesältä yksinäisen pitkän viikonlopun, jolloin ajattelin, että minun on vain opeteltava täyttämään aikani miehen menoista välittämättä. En koskaan kokenut olevani hänestä riippuvainen, mutta kyllähän minä sovitin omat tekemiseni yleensä hänen allakkansa mukaan. Tuona kesäisenä viikonloppuna vedin uuden mekon ylle, laiton huolellisen menomeikin, kauniit kengät, ja tein jotain, mistä olin haaveillut: kävelin kaupungille katsomaan merta. Oli kuuma ja aurinkoinen päivä, rannat täynnä ihmisiä. Minä kävelin kretongissani rantabulevardia rauhallisesti, kiireettä, ja etsin ne parhaat paikat katsella merta; aaltoja, tuulta, veneitä, oi tietysti veneitä, aaltojen nuolemaa rantakivikkoa. Oli tärkeää, että ulappa näkyi. Hengitin raikasta ilmaa, eikä minulla ollut ollenkaan kuuma. Seisoin omilla jaloillani, ja halusin antaa itselleni jotain, mistä nautin koko sielullani. Meren tuoksun, kuhisevan elämän ympärilläni. Hengitin syvään, katsoin kauas, kauan ja sitten kävelin pois. Kotiin. Olin astellut omaan elämääni.
Enkä tuolloin edes tiennyt, mitä on edessä. Aavistin ehkä, tiedostamatta, mutta en tiennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti