Joskus on kuitenkin niitä hetkiä, jolloin se sisäinen pieni surullinen tyttöni tahtoo vain, että joku tulee ja vie minut takaisin kotiin turvaan, syliin ja lämpimään. Ja sanoo, ettei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, minusta huolehditaan ja välitetään.
Aamulla aikuinen nainen herää ja päättää että koti on täällä, vaikka hiljaisuus karjuu vuokranhaaleista seinistä räikeästi korvaan ja keittiössä odottavat edellisen viikon sinkkutiskit. Puree hammasta ja tarttuu imuriin. Mutta ensin juodaan silmät kiinni iso kuppi teetä.
Anna ajan kulua. Tulet huomaamaan, että yksin olo on oikeasti toisinaan ihan mukavaa. On myös pelottavaa, kun minulle tulee joskus mieleen että haluan myös jatkossa olla yksin, koska silloin on ns vapaus toimia itsekkäästi ilman,että toista tarvitsisi huomioida...
VastaaPoistaRauhallinen aamu ja iso kuppi teetä on erittäin hyvä aloitus päivään :)
Huomaaan, että pelkään yksinäisyyttä paljon, mutta sitten kun olen yksin, olen ihan tyytyväinen, jopa onnellinen hetken rauhasta. Mutta minulla niitä yksinäisyyden hetkiä onkin hyvin rajallisesti, kun kolme lasta valloittaa asunnon useimmiten. En tiedä millaista olisi elää jatkuvasti yksin. En ole koskaan asunut yksin, että aiinä lienee minulla harjoiteltavaa.
VastaaPoistaYksinäisyyden pelkoon liittyy ainakin minulla selkeästi ajatus siitä, että se on pitkäkestoista ja olen vanha. Lapset on siis muuttaneet pesästä ja minä vaan yksin taaperran tätä maan kamaraa. Niinä hetkinä unohtuvat ystävät ja sisarukset ja yksinäisyys on kosmista. Ehkä pitäisi pitäytyä tässä päivässä ja hetkessä eikä surra tulevia, joista ei tiedä?
Eronneen miehen optimismiin en vielä yllä, mutta rauhallinen aamu on nautinnollinen.
Aika auttaa aivan varmasti, sitä en epäile yhtään. Nyt vain ollaan tällä etapilla.
VastaaPoistaYleensä minä pärjäänkin yksinäni vallan mainiosti, olen aina pärjännyt. Olen asunut yksin joskus silloin pienenä, olen tottunut keksimään itselleni tekemistä, eikä päiväni noin yleensä ole välttämättä pilalla, vaikken olisi puhunutkaan kenellekään. Tämmöinen semierakko introvertti kaipaakin elämäänsä omaa rauhaa sen riittävän määrän. Lapsiahan minulla ei ole, joten heidän mukanaan tuoma vilskekään ei ole koskaan ollut arkeani. Siitäkään ei minun tarvitse oppia pois. Minun on varmasti keskimääräistä helpompi oppia elämään uksin.
Mutta nyt surun käsittely on vain edennyt muistojen ja menetetyn tulevaisuuden suremisesta nykyhetkeen: välillä tulee hetkiä, jolloin tajuaa, että nykyinen yksinäisyys johtuu siitä, että elämä minun kanssani hylättiin ja siitä haluttiin pois. Ja kyllä se vain vain lyö erakonkin kanveesiin. Kuten Matilda sanoit, yksin elämisen suremisessa eivät aina ystävätkään auta.
Mutta näistä päästään eteenpäin. Nyt olen tässä ja suunta on kohti valoa.
Täällä toinen semierakko introvertti... :) Niin, koen todella paljon näitä samoja tunteita ja juuri noin tunnen, että minut on hylätty ja valittu toisenlainen elämä. Ja ymmärrän hyvin surun, jota käyt läpi. Olen vuoden aikana surrut sitä, että minusta tulee eronnut nainen, suunniteltu tulevaisuus ei toteudu, kaikki ne vuodet yhdessä hukkaan, kaikki yhteiset kokemukset, kukaan ei rakasta, joudun olemaan lapsista erossa, en voi tarjota lapsille ehjää pehettä... Kaikki perus uskomukseni hajosivat rysäyksellä ja niiden pois sureminen todella vie aikaa. Joten voimia kanssasisar suremiseen, et ole yksin.
VastaaPoista