Katselin tässä vapaapäivänäni kämppäni lisääntyvää kaaosta ja pakko oli todeta, että nyt olen näköjään kotiutumassa tänne: kamoja hujan hajan pitkin hallinnassani olevaa 45 neliötäni ihan vanhaan malliin. Melkein kolme kuukautta jaksoin olla täällä vähän vieraisilla ja pitää kamat pääosin paikallaan, mutta nyt on entinen suurpiirteisyys huushollaamiseen näemmä palannut.
Kuten Mad Menissäkin (viimeinen kausi alkoi, jee! Eiku nyyh, sehän loppuu nyt lopullisesti) on todettu jo moneen kertaan: ihminen ei karvoistaan pääse. Minustakaan ei koskaan kasva siivousintoilijaa.
Asiasta housunnappiin:
Olen tätä kelpaamattomuuttani pohtiessa kaivellut menneitä (no yllätys). Minulla on nyt mielestäni ihan kohtuullinen itsetunto, pärjään itseni kanssa ja uskon, että minussakin on hyvää. Olen ihan ok ihminen, omanlaiseni toki, enkä aina miellyttävä, mutta kyllä minun elellä kelpaa, seurassakin. Mutta uskoni omaan vetovoimaan tai kelpoisuuteen parisuhdesaralla on pakkasella ja pahasti. Että millä ihmeen meriiteillä minä voisin itseäni suositella elämänkumppanimarkkinoilla, kas siihen en osaa vastata.
Mieleeni tuli muisto lastentarhasta. Olin kai 6-vuotias, ja prinsessahullu kuten kai monet siinä iässä ovat. Tarhassa leikittiin säännöllisesti laululeikkejä, ja Prinsessa Ruususleikki oli parasta mitä tiesin. Haaveilin aina, että hoitotädit valitsisivat minut Ruususeksi. Kerran sitten pyysin johtavalta hoitsulta nätisti ja hartaasti, että leikittäisiin taas Ruususta, ja että minä saisin olla prinsessa. Leikkiin kuuluu, että prinsessa saa poimia poikien joukosta itse prinssin. Ja minulla oli tietysti oma prinssi mielessä: olin ollut ihastunut naapurin Kaitsuun, ja olimme joskus salaa pussailleetkin jonkun piiloleikin aikana. Ja kun prinssin valinnan aika tuli, käännyin heti naama loistaen Kaitsuun päin ja pyysin häntä. Vaan tämä rontti kieltäytyi! Kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut kieltäytynyt! Ja koska yksi pojista sanoi ei, ottivat muut mallia ja jokainen, jota sitten pyysin prinssiksi, kieltäytyi. Järjestyksessä. Kävin kaikki läpi, aivan jokaisen poikapuolisen, lopulta ne ikävät räkänokatkin. Eikä kukaan suostunut. Tietenkään.
Lopulta tilanne laukesi, kun yksi tytöistä ilmoittautui prinssiksi. Sehän oli laiha lohtu eikä ollenkaan Oikea Prinssi, mutta ainakin leikki sai vihdoin alkaa. Siinä sentään kaikki olivat mukana. Siitä toteutuneesta haaveesta jäi aika hapan muisto. Pojat eivät huoli minua.
Älä ole noin jyrkkä itsellesi! Olet selvästi hyvin kouluttautunut nainen ja sinulle on todella hyviä kirjoituksia. Joista voi päätellä, että ajattelet asioita hieman syvällisemmin kuin moni muu samassa tilanteessa ollut/oleva. Ihmisen tavasta kirjoittaa asioita pystyy päättelemään yllättävän paljon asioita.
VastaaPoistaJos joku olisi minulle sanonut kaksi vuotta sitten kun erosin, että kahden vuoden päästä osaat ja pysty suhtautumaan neutraalisti eroosi – en olisi uskonut. Anna siis ajan kulua JA luota siihen, että Prinssi rohkea tulee vielä vastaasi. Ja kun hän tulee – saatat jopa miettiä... Missä hän on ollut kaikki nämä vuodet.
"Missä olet ollut kaikki nämä vuodet" Viimeksi kuulin tämän lauseen vilpittömästi ääneen lausuttuna erään pojan rippijuhlissa, kun hän kuvasi hetkeä, jolloin ihastui isoseensa. Hiukan nelikymppistä hymyilytti kuulla tuo 15-vuotiaan suusta, mutta olihan se söpöä :)
VastaaPoistaNo, pitää nyt tarkentaa ettei minulla jatkuvasti ole niin apeaa, kuin ehkä tämän blogin perusteella saattaa vaikuttaa. Minähän kirjoitan tänne pääosin heikoista hetkistäni, jotta saan ne jäsenneltyä itsestäni ulos. Päästää ne ajatukset pois, muuttaa sanoiksi, jotta pääsen eteenpäin. Seesteisiä tuokioita on vaikeampi sanoittaa.
Varaventtiili. Ainakin toistaiseksi, mistäs minä tiedän muuttuuko tämä aikanaan deittisaittireportaasiksi, jos jaksan jatkaa oman napapiirini peilailua vielä vuoden tai pari. Tämä on minun ensimmäinen kunnon eroni, joten siksi tässä riittää tämmöistä oman itseni uudelleen määrittelyä: en ole juurikaan niiden penska-aikojen säätöjen takia joutunut työstämään minäkuvaani, mutta tämä ero ulottuu vähän pintaa syvemmälle. Joudun kasvamaan siitä eroon. Kyllä minä uskon, että tästä selviän, ihan varmasti, mutta se edellyttää surun ja riittämättömyyden tunteiden kohtaamista. Uskon, että tarvitsen tätä, jotta voisin olla varma siitä, ettei tämä varjo jatkossa nakerra sitä tulevaisuudessa siintävää aurinkopaikkaani.