On se hurjaa: jo viisi kuukautta erosta. Nyt voin jo ajatella valokuvakasan (kyllä, olen elänyt piiiitkään elämää ilman digikuvia) perkaamista ilman, että se tuntuu täysin piinalliselta. Pieni pala kerrallaan.
Siellä ne nuoret rakastavaiset nujustavat milloin minkäkin projektin kimpussa. On vaikea olla edes välillä ajattelematta, että koko matka on ollut ihan turha, tuokin kuherrus meni tyystin hukkaan, emmehän me ikinä sitten onnellisia olleetkaan, että noiden sarvisankaisten ysärihippien maailmanrakennus päättyi niin matalaan pannukakkuun, ettei siitä tarvitse muistoja kerätä. Mutta eihän se tietenkään ole niin. Ei vaikka välillä siltä tuntuu. Me elimme, loppu olikin jotain muuta kuin kuvittelimme, mutta ei se matkaa tee turhaksi. Kai. Ehkä. Ehkä sitten joskus tuntuukin siltä.
Omat lemmenkirjeeni, joihin vinttikasoja peratessa törmäsin, heitin kiiruusti kyselemättä pois. Niiden lukeminen tuntui niin järisyttävän typerältä. Onnea vain sille paperinkeräysastian tyhjentäjälle, joka näihin tahattoman komiikan helmiin törmää. Mutta miehen aikanaan minulle kirjoittamia juttuja en ole voinut edes lukea, saati sitten päättää, mitä niille teen. Jos luen ne, alan surra kadotettua yhteyttä ja saan taas selkokielisen viestin siitä, että minua ei rakasteta enää, enkä tiedä kestänkö sitä. Mutta entäs jos sittenkin haluan seuraavan 20 vuoden jälkeen haalia joitakin häilyviä todistekappaleita siitä, että minullakin oli joskus romantiikkaa elämässäni? Valokuvat eivät silloin riitä.
Mitä haluan pitää muistona edellisestä 21 vuodesta? Sormukset mennevät aikanaan pataan, niitä en säästä. Valokuvat säilytän, ainakin osan. Mutta tämä kirjallinen materiaali, jonka ajatteleminen on vähän liian tuskallista.
En varmaan enää ikinä saa käsin kirjoitettua rakkauskirjettä. Kai siinä on jo syy säästää se kiikkustuolia varten, vaikken niitä nyt kykene pitämään käsissäni?
Samat erotuskat läpikäyneenä, mutta prosessissa jo loistavalla puolella olevana sanoisin, että älä hävitä. Piilota ne kaapin yläkomeroon ja unohda ne kokonaan. Muutaman vuoden päästä (joo, tuntuu kamalan pitkältä ajalta..) voit jo surumielisesti hymyillen lukea muistojasi.
VastaaPoistaMinusta mikään ei ole turhaa. Teillä oli paljon hyviä hetkiä ja elämää. Eihän ne voineet olla turhia? Vaikka määränpää ei ollutkaan se, mitä suunnitelmissa oli, niin ei kai kaikkea voi silti mitätöidä? Vaikka tietysti...erosta on vielä niin vähän aikaa, että tuolta saattaa tuntua...ja tietysti kaikki meistä kokevat asiat eri tavoin.
Paljon voimia ja elämään uusia tuulia sinulle toivon!
Kiitos rohkaisusta! Vakka tiedän, että olen kokemassa jotain, josta tuhannet ja tuhannet muutkin ovat selvinneet ja kontanneet takaisin aurinkoisille mansikkapaikoille, on silti mukava kuulla yhä uudestaan, että elämä todellakin voittaa.
VastaaPoistaPitänee raivata varastoon tila yhdelle uudelle laatikolle.
Olen Helmi Naisen kanssa täysin samaa mieltä. Älä missään nimessä hävitä... Anna ajan kulua - olen armollinen itsellesi. Älä syyllistä itseäsi. Anna auringon paistaa suoraan silmiisi, kesä on aivan nurkan takana.
PoistaHuomiseksi luvassa +18°C. Kai se kesä sittenkin tulee. Pahasti se on tässä vitkutellutkin.
PoistaKyllä se tulee... Syödään jäätelöt kun törmätään :)
Poista