Kävin entisessä kodissa kaivamassa mukaani kassin menneisyyttä. Mies oli tuttu omine temppuineen, pidin vähän pidättyväistä etäisyyttä, käytimme samoja keinoja jotka ohjasivat kelkkamme puuhun. Säikähdin ensin, ja sitten tulin siitä hyvin surulliseksi.
Ristus sentään että kommunikointi tuon ihmisen kanssa on minulle välillä vaikeaa.
Katsoin Mad Menin ikiviimeisen jakson paikoin läpi kyynelten, Donin viimeisen pohjakosketuksen ja tajusin kirkkaasti, kuinka huolissani olen hänestä. Miehestäni siis. Olen aina ollut. Parikymmentä vuotta olen seurannut hänen varjonyrkkeilyään elämän kanssa väärät aseet (ja kuvitellut viholliset) edessään, samalla tajuten ettei minulla ole voimaa muuhun kuin yrittää kannustaa seesteisemmille vesille. Ja se on tietysti nähty kapinoimaan ryhtyneessä mielessä alentuvana hoitosuhteena. Kieroon kasvanut kumppanuus ei enää kantanut, mutta ei se lopeta huolta ja välittämistä. Paremman tulevaisuuden toivomista.
Mutta jotain hyvääkin: tunsin selkeästi, miten olen jo luonut omaa elinpiiriäni ja sopeutunut olotilaan, joka on minulle terveempi. En halua takaisin alinomaiseen ahdistukseen. Eikä mikään pakota minua tekemään niin. Voin vetäytyä omaan kolooni, laittaa oven kiinni ja antaa kolean kevättuulen ulvoa ulkona. Se menee aikanaan ohi, ja sitten lämpö palaa.
Hei...löysin blogisi oman parisuhdekriisin keskellä ja kiitos vertaistuesta, jota olen siitä saanut! Meillä ei olla vielä puhuttu lopullisesta erosta, mutta se on yksi vahva vaihtoehto tällä hetkellä. Ollaan oltu yhdessä 23v, joista 22v naimisissa. Lapsia kolme, joista kaksi jo aikuista ja nuorin 13v. Oikeastaan meillä on ollut ihan hyvä liitto, ei riitoja, viihdytään toistemme seurassa, mutta jo kauan aikaa ollaan annettu parisuhteen luisua pelkästään yhdessä asumiseen. Kadotettu se mies ja nainen jossain vaiheessa. Olen vasta nyt tajunnut, että olen ollut miehelleni äiti oikeastaan koko suhteemme ajan. Kuka haluaa seksiä äidin kanssa?! Ei kai kukaan...puhumattomuus on ennen kaikkea se miksi ollaan nyt tässä tilanteessa. Mennään parin viikon päästä viikonlopuksi kahdestaan jonnekin ja silloin puhun ulos kaikki ne asiat mitkä ovat jääneet liiton aikana puhumatta. Katsotaan sitten jatketaanko puhtaalta pöydältä vai aloitetaanko uusi elämä erillään...vaikeaa niin vaikeaa ja surullista ;(
VastaaPoistaParisuhdekriisejä en toivo kenellekään. Rankkaa puuhaa, selvittiin siitä eteenpäin tai ei. Pariterapiassa ja tuolla vertaistukiryhmässä olen oppinut, että kommunikointi on avain aivan kaikkeen, alkaen tietysti siitä että sitä ylipäätään on. Pitää olla rehellinen itselleen ja toiselle, pitää kunnioittaa kumpaakin. Siitä sitä voi sitten yrittää rakentaa vähitellen jotain uutta, tai sitten mahdollisimman arvokkaasti ja perusteellisesti purkaa kaikki. Eihän se ainakaan meidän tapauksessamme käynyt helposti tai käden käänteessä, ja lopulta yritys rakentaa luottamus uudelleen kaatui rytisten, kun tunsin ettei minua (meitä) sittenkään kunnioitettu.
VastaaPoistaToivon sinulle kaikkea hyvää, ja toivottavasti kommunikoinnin alku on askel kohti jotain paremman rakentamista. Optimistina minä sanon aina, että yrittää kannattaa, ilman muuta. Tämä parinkymmenen vuoden historian purkaminen on ihan kamalaa ja paljon tässä saa surra, mutta omat rajat alkavat väkisinkin hahmottua kaiken aikaa paremmin. Pitkä parisuhde ansaitsee minusta aidon yrityksen uudistua, jos se on tarpeen ja molemmat sitä haluavat.