Matkalla

Ihan tavallinen duunimatka: kokouksia ikkunattomassa huoneessa, sen jälkeen illallinen, aikaeron painamana yömyöhään hotellille ja simahdus sänkyyn. Aikainen herätys ja sama uudestaan. Nämä ovat pakkososiaalisuudessaan vähän yksinäisiä reissuja, mutta olen oppinut vuosien mittaan nauttimaan niistäkin, vaikka nähtävyydet ovat usein rajoittuneet juurikin sinne hotellin, kokouspaikan ja illan ravintolan pikkuiseen kolmioon. Mutta elämyksiä ne ovat nekin. Pieniä euroopansisäisiä eroja voi havainnoida ihan viiden minuutin aamukävelynkin aikana: miten ihmiset pukeutuvat, soljuvat liikenteen seassa, katujen ja talojen arkitehtuuri, huonekalukauppojen ikkunat. Onko kaduilla lemmikkejä näkyvissä? Mihin aikaan ihmiset liikkuvat? Miltä pihoilla ja parvekkeilla näyttää? Kukkaistutusten näyttävyys, leikattujen pensasaitojen ryhti. Aamiaispöydän tarjonta. Ihan vaikka aamiaisjugurtin kiinteysasteiden vaihtelu voi olla jännää. Miksi se on balkanilla sellaista lirua piimää, ja heti naapurissa idempänä tutusti lohkeavaa? Liikkuminen taksilla; uskaltaisinko ajaa täällä?(Istanbul, Ateena ja Rooma: vahva ei! UK: haluaisin kokeilla, kunhan vakuutukset ovat kunnossa. Moottoritie Slovakiassa: ei, jos siellä liikkuu samanlaisia taksikuskeja kuin minulle osui.) Millaiset ihmiset täyttävät julkiset kulkuvälineet? Minne he ovat matkalla? Mihin asti kaupat ovat auki? Millaisia ilmoituksia kiinteistövälittäjien ikkunoissa on?

Ja miten vuodenaikojen vaihtelu näkyy. Miten meidän kollektiivinen valheemme kotimaamme miellyttävästä ilmastosta nauretaan kumoon, kun käy piipahtamassa Keski-Euroopan keväässä ihailemassa kukkivia magnoliapuita ja sinisarjoja, ja palaa sitten räntäsateen ja yöpakkasten saattelemana kotiin katsomaan huhtikuun raakaa ruskeutta.

(Onko jo tullut selväksi, etten erityisemmin pidä varhaiskevään raakuudesta?)

Olen tottunut matkustamaan näitä reissuja yksin. Ei niitä työkaverin kanssa voi tehdä, koska resurssit nyt vain ovat aina olleet sellaiset. Täällä mennään soolona.

Ja silti nyt tunsin itseni aivan eri tavalla yksinäiseksi siellä kivassa, vieraassa maassa tuttujen kollegojen keskellä.

Tavallisesti olen soittanut kerran päivässä sieltä hotellihuoneen persoonattomuudesta kotiin. Tai joku on soittanut minulle ja kertonut mitä ruokaa tänään on tehty tai mitä hupsua se vanha kissa keksi emännän poissaollessa.

Nyt ne pikku puhelut puuttuivat.

Yritin varovasti paikata koloa fesen avulla. Pieni julkinen yhteistöllisyys helpotti vähän, mutta kaiho tuli silti. Kenelle minä nyt kerron, kuinka juutuin maalaistollona metroporttiin tai kuinka pääsin kerrankin livistämään ryhmäkuvan eturivistä jonkun olan taakse puolipiiloon?